Jepsjepsjeps. Sainkin poseplayerin toimimaan, mutta mulla on kuvattuna jo osat 15 ja 16 (ainakin osittain) joten ihan heti ei tulla näkemään poseplayerin kanssa otettuja kuvia.

Mutta jotain tastä osasta? Otsikkoa oli hieman hankala keksiä, joten jos se ei sovi osaan niin toivottavasti ymmärrätte. :D

Tällä kertaa on minä-kerrontaa, kertojana Daniel.

***

- - -

Lauran kuolemasta oli kulunut jo lähes vuosi. Pojat kasvoivat aivan silmissä ja oppivat koko ajan uusia taitoja.

Etenkin isommat kaksoset, Charlie ja Chandler, osasivat jo sekä puhua, että kävellä. Myös omatoiminen syöminen sujui.

Kun katsoin Chandleria, näin hänessä Lauran kasvot. Poika oli perinyt selkeästi piirteitä äidiltään.

Charlie taas oli kuin peilikuva minusta. Mutta hänen vaaleat hiuksensa toivat mieleeni Lauran. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa, joilla tuuli aina leikitteli.

Isommilla kaksosilla saattaa tulevaisuudessa olla hämäriä muistikuvia äidistään, mutta Oliver ja Sam eivät koskaan ehtineet tuntea äidin rakkautta ja lämmintä syliä. Minun kävi heitä niin sääliksi.

Pojat eivät juurikaan osanneet kaivata äitiään. He olivat niin pieniä, etteivät ymmärtäneet.

Katselin hajamielisesti, kun Charlie söi puuroaan. Poika huomasi poissaolevan katseeni ja vaikutti siltä, kuin pieni poika olisi tajunnut sisälläni vellovan surun ja vihan. Mutta eihän sellainen ole mahdollista, eihän?

Pian poika kuitenkin keskittyi taas puuroonsa.

"Nannaa!" poika huudahti kirkkaalla lapsenäänellään ja hymyilin hänelle. Lapset olivat ehkä ainoa asia maailmassa, joka piti minut järjissäni.

Poikien vilpitön nauru sai minutkin hymyilemään.

Pian nämä suloiset pikkuveijarit kuitenkin kasvaisivat ja kolme heistä muuttaisi omilleen. Minun täytyisi sitä ennen päättää, että kuka jää jatkamaan sukua.

Olen yrittänyt miettiä asiaa, vaikka aikaista se vielä on. Kenet Laura olisi halunnut perijäksi?

Äidistä oli aivan mieletön apu poikien kanssa. Varsinkin nyt, kun nuoremmatkin kaksoset oppivat konttaamaan ja halusivat tutkia joka paikan.

Ja mikä parasta, kaikki neljä pientä poikaa rakastivat kovasti isoäitiään. Rakkaus oli varmasti molemminpuolista.

"Äääiii!" Sam jokelsi, kun Di'Ana kutitti tätä.

Oliver sai myös osansa kutituksista.

Tämä poika se vasta minun näköiseni olikin!

Aloin välittömästi opettamaan nuoremmille pojille kävelyn ja puhumisen saloja.

Chandler ja Charlie viihtyivät onneksi myös keskenään. Se helpotti arkeamme huomattavasti.

Äiti halusi auttaa minua poikien opetuksessa, enkä voinut kieltää sitä häneltä. Vanha nainen nuoreni aivan silmissä, kun pääsi touhuamaan pienen lapsenlapsensa kanssa.

Sam oli täydellinen geenien sekamelska; hänellä oli isäni silmät, äitinsä hiukset sekä sekoitus minun ja isäni kasvoja. Taisi pojalla sen lisäksi vielä olla äitinsä nenäkin, mene ja tiedä.

Minun ja äidin taakka keveni hieman, kun Chandler ja Charlie täyttivät 4-vuotta. He osasivat nyt jotenkuten huolehtia itse tarpeistaan.

Chandler alkoi vuosi vuodelta näyttää enemmän ja enemmän äidiltään.

Nuoremmatkin kaksoset oppivat pian, kuinka puuroa syödään. Tai ainakin suurinpiirtein. Lusikka ei vielä pysynyt pienissä käsissä, mutta onneksi se puuro jotenkin aina päätyi suuhun ja vatsaan.

Isommat kaksoset halusivat välttämättä pukeutua kuin merirosvot, ja huonekin piti sisustaa meriaiheiseksi.

Pojat viihtyivätkin hyvin huoneessaan ja usein sieltä kantautui huutoa, naurua ja leikin melskettä.

Joskus pojat halusivat leikkiä muualla, kuin huoneessaan. Oliivikin olisi halunnut osallistua leikkiin, mutta pojat ilmoittivat tämän vain sotkevan heidän leikkinsä. Kissa oli kuitenkin päättäväinen ja lopulta poikien oli leikittävä Oliivinkin kanssa.

Enimmäkseen Oliivi kuitenkin piti ikkunalla vahtia.

Lapsilla on tunnetusti hyvä mielikuvitus. Jäin kerran tekemisen puutteessa seuraamaan, kun Charlie ja Chandler leikkivät olevansa kilpa-ajajia. Täytyy myöntää, että äänitehosteet ja asustus ainakin olivat asianmukaiset!

Olin tyytyväinen siihen, että kaksoset viihtyivät yhdessä. Olin kuullut, että joskus kaksoset voivat olla toistensa pahimmat viholliset. Ja toisaalta, eihän minun ja Novankaan välit niitä parhaimpia olleet.

Oliivi usein tuli nukkumaan poikien läheisyyteen, kun nämä tekivät läksyjään...

...kun minä kamppailin hajallisen pesukoneen kanssa.

Charlie kiinnostui vanhasta kemistisetistäni. Logiikkataitoja sen kuin karttui!

Lasten kanssa sitä tosiaan huomaa, miten aika kuluu. Nuoremmatkin kaksoset olivat varsin omatoimisia ja hallitsivat sekä puhumisen, että kävelyn.

Muisto Laurasta haalistui, mutta suru sisälläni ei kuole koskaan. Kaipasin kovasti vaimoani ja tulisin aina kaipaamaan.

***

Joo, en tiedä enää mitä sanoa. Vähän oli tylsä ja synkistelevä osa allekirjoittaneen mielestä, mutta tällä nyt kuitenkin mennään. :P

Aattelin, et ku viime sukupolvessa tuntu vaan rullaavan nopeesti eteenpäin, niin tällä kertaa sitä ei saa tapahtua. Siks oli ehkä vähän seisovaa meininkiä, mut ainakaan tahti ei päässy liian nopeaks. :P

1) Kuka lapsista on suosikkisi?
2) Olen rakentanut Supernoville uuden talon (näissä osissa oleva talo on ladattu...) ja olen jo muuttanut perheen sinne. Haluatteko taloesittelyn?
3) Olen kuvannut lyhyen esittely osan itsestäni ja voin julkaista sen mikäli kiinnostaa. Kysymys kuuluukin, että kiinnostaako? :D

Kiitos taas etukäteen kommenteista! :) Rakentavaakin palautetta saa antaa.